• Jane

Joutsentarina


Elettiin intiaanikesää -11 ja odotin viimeisilläni meidän kuopusta. Olimme koko perhe mökkeilemässä ja päätimme helteisen päivän viilennykseksi lähteä moottoriveneellä ajeluttamaan meidän silloin 5- ja 4-vuotiaita, vauhdin hurmaa rakastavia poikia. Ja kyllähän vauhdin tuoma reipas, viileä merituuli kasvoilla tekisi meille vanhemmillekin hyvää!

Talutin pieniä poikiamme käsi kädessä pitkää, puista laituria pitkin, kohti laiturin nokassa kiinni olevaa venettä. Huomasimme lähistöllä pesivän joutsenparin miespuolisen yksilön, olevan tutulla vartiointikierroksellaan ja tulevan kohti laituria, jolla kävelimme.

Tämä kohtaus ei ollut meille vieras. Mutta jotta saisimme sille tällä kertaa paremman lopun, kuin viime kerralla kun tapasimme Herra Joutsenen, kielsin poikiani jo valmiiksi olemaan provosoimatta ja jättämään linnun huomionnin tyystin välistä. Tuoreessa muistissa oli poikien edelliskerran kukkoilut, jotka nopeasti vaihtuivat uhmakkaasta lällättelystä joutsenisän antamiin äkkilähtöihin, kun mitta oli tullut täyteen noiden toy-kokoisten räkänokkien perseilyyn.


Tämän aiemman skenaarion muisti pojatkin ja tällä kertaa olivatkin "siipiään myöten". Mies puuhasteli jo veneen kimpussa ja me lähestyimme määränpäätämme. Joutsen edelleen skeptisesti seuraili touhujamme, ikään kuin joka kulmasta tarkastellen, olisiko syytä muuttaa meidän leppoisa, aluillaan oleva veneretki rehelliseksi turpakeikaksi?

Tyytyväinen iskäjoutsen ei selvästi ollut ja lähetteli meidän suuntaan viestejä, jotka olivat kaukana hienovaraisesta kertoakseen, että nippanappa sieti läsnäoloamme. Välttelimme antamasta yhtäkään syytä fyysiseen kontaktiin, vaan toimitimme asiaamme samalla nöyrästi anteeksipyydellen olemassaoloamme. Ja joutsen antoikin asian vielä toistaiseksi olla. Mutta meitä pidettäisiin silmällä.


Pääsimme lasten kanssa veneelle. Mieheni veti veneen laituriin kiinni, jotta veneeseen nousu helpottuisi kahden pienen pojan ja yhden ison mahan kanssa. Autoin nuo maamme kansallislinnun pienet vihollismiehet kyytiin ja heidän perässään veneeseen astui myös mieheni sanoen: "Irrota vene... (+jotain muminaa, josta en saanut selvää, enkä alkanut kyselemäänkään.)"

Irrotin veneenköyden laiturista, astuin kyytiin ja potkaisin veneen laiturista irti kaikilla voimilla, jotka ratsastajan reisistäni suinkin lähti. Ja kyllähän niistä lähti! Vene lipui laiturista poispäin monta metriä vain sen yhden polkaisun voimasta ja katselin tyytyväisenä aikaansaannostani.

Tyytyväisyyteni haihtui sillä samalla sekunnilla, kun katseeni irtaantui loittonevasta laiturista ja tavoitti mieheni katseen. "Mä sanoin, että 'Irrota vene, SITTEN KUN MÄ OLEN SAANUT MOOTTORIN KÄYNTIIN.'" sanoi mieheni ilmeessään runsaasti vee-tee-äffää. "Ahaa... En tainnut kuulla sitä loppuosaa?" tein päätelmiä siinä ääneen, kun kertailin tapahtumien kulkua mielessäni. "Et näköjään. Noh, tää vene ei vi**u lähde käyntiin." Vastasi mies käsiään levitellen, peittelemätöntä turhautumista äänessään.


Hupsista saatana. Eipä tosiaan! Vene ei toden totta lähtenyt käyntiin. Ei edes pientä toivoa antanut, kun avainta käänsi.

Ihan mykkä oli koko paska. Sillä lailla. Mitäs seuraavaksi? Ei meillä airojakaan ollut.

Ei auttanut. Vene lipui edelleen hiljalleen polkaisuni voimasta yhä kauemmaksi laiturista ja jotain oli tehtävä. Samassa toiminnan mieheni riisuutui rivakasti ja seisoi veneen nokassa pelkät bokserit jalassaan nopeammin, kuin makuuhuoneessamme iltaisin sen jälkeen, kun kuulee sanat: "Lapset nukkuvat."

Hätäisesti mittailin välimatkaa veneestä laituriin, sekä välimatkaa veneestä joutseneen ja tein kuumeisesti laskelmia päässäni. Ehtisikö mies uimaan takaisin laiturille ennen, kuin joutsen ymmärtäisi hänen kylpevän "kielletyllä alueella" ja antavan viimein syyn tulla nokkimaan löysät pois tuosta vihollis-eläinlajin uroksesta?


Mieheni nappasi veneen köyden käteensä ja hyppäsi urheasti veteen. Seurasin kauhuissani, kuinka hyppy veteen sai heti joutsenen huomion, joka alkoi innokkaana uimaan miestä kohti, aivan kuin voitonreimuisesti ajatellen: "ENKÖ VAROITTANUT!? Nyt on selkäsaunan paikka!!"

Nopeasti kävi selväksi, että joutsen ehtisi mieheni luokse paljon ennen, kuin mies ennättäisi uimaan laiturille. Pyörin veneessä paksun varteni kanssa kädet hikoillen ja seuraavaksi tapahtuvaa peläten. Mutta jostain syystä joutsen hidastikin vauhtiaan, jäi paikalleen, kääntyi hitaasti pois ja jatkoikin rauhassa kierrostaan naapurimökin suuntaan! Mikäs sille tuli!? Tuossahan tuo mies olisi ollut! Kuin tarjottimella. Valmiina piestäväksi. Kummallista!

Samassa mies sai viimein uimareissun jälkeisen ensikosketuksen laituriin, nosti itsensä ylös, veti veneellisen perhettä takaisin kiinni laituriin ja auttoi jokaisen yksi kerrallaan pois veneestä.


Ihan mielissään mies ei edelleenkään ollut, mutta pieni uintireissu viilensi sopivasti kuumennutta psyykettä, tyynnyttäen pahimman kiukun. Eikä edes tarvittu venereissua ja viilentävää merituulta siihen! (Tuota tosin en julennut siinä ääneen sanoa.)

Koskaan emme saaneet tietää, miksi joutsen ei antanutkaan miehelle turpaan, vaikka tilaisuus oli. Ehkä se sääli miestäni, joka vedessä räpiköiden meripelasti perhettään, tunsi jonkinlaista solidaarisuutta oman sukupuolensa höyhenetöntä edustajaa kohtaan ja päätti jättää tuon nakun broilerin näköisen koiraan hoitamaan perhevelvollisuuksiaan jatkaen toisaalla omiaan? Mene ja tiedä.

Tapahtuman opetti minulle kuitenkin sen asian, että minulla on kyllä aika hellkutin vahvat jalat! Sekä näin melkein kymmenen vuotta jälkeenpäin on käynyt ilmi, ettei mieheni missään vaiheessa edes huomannut koko joutsenen läsnäoloa.

0 views

JOIN MY MAILING LIST

© 2023 by Lovely Little Things. Proudly created with Wix.com

  • Instagram
  • YouTube
  • Facebook
  • Pinterest
  • Black Facebook Icon
  • Black Instagram Icon