• Jane

Lepakkotarina




Pohjustetaan tätä tarinaa sen verran, että ainoat asiat, mitä todella pelkään on korkeat paikat, villirotat, heinäsirkat ja LEPAKOT. Ja nyt puhutaan ihan oikeasta pelosta. En vihaa mitään näistä, vaan siis inhoan ja pelkään. Puistatus!


Olin rakkaan serkkuni luona yökylässä vauva Leon kanssa. Illalla lämmitettiin ulkosauna ja voi miten ihanaa oli syysiltana rampata puusaunan lauteiden ja raikkaan ulkoilman väliä, Leo-vauvan jo nukkuessa rauhassa yöuniaan saunan ulkopuolella vaunujen lämmössä. Höpöteltiin syviä serkun kanssa saunarakennuksen terassilla ulkovalon alla pyyhkeet päällä, höyry ihosta nousten.

Oli mukavaa ja rauhallista.

Vielä hetken.


Ulkovalo houkutteli pimenevässä syysillassa kaiken maailman ökkömönkiäistä ja höttiäistä paikalle. En nyt sanoisi olevani mikään suurin yöperhosten sun muiden lentävien hyönteisten fani, mutta ne vielä menee. Ja kaikki olisi ollut hyvin, jos se olisi jäänyt siihen.

Mutta tilanne oli pahenemassa.


Silmänurkastani havaitsin hieman isomman höttiäisen vilahtavan aivan siitä ohi.

Vahva epäily höttiäisen lajista kävi mielessäni.

Iso möykky nousi rintaan noin siihen kohtaan, jossa keuhkot loppuvat ja henkitorvi alkaa. Mietin hetken toiveikkaana olisiko se ollut ihan vaan joku rytminsä sössinyt tirppa yölennollansa?

Toinen ketterä ohisyöksy. Ei stn. Kauhu kasvoi sisälläni.

"Mikä toi oli!?" kysyin serkulta ja toivoin vastaukseksi vaikka nokkosperhosta.

"Lepakko. Niitä on täällä paljon."

AIVAN.


Yritin pysyä kasassa, kun samaan aikaan mielessäni risteili erilaisia hassuja sanoja, kuten: "Vesikauhu" tai "Paskanen lentävä rotta."

Kolmas ohilento.

Ja neljäs. Ja vielä ihan pään vierestä, niin että melkein jo tunsin ilmavirran pölläyttävän hiuksiani! (Siltä se ainakin tuntui sillä hetkellä.)

Sydän hakkasi, kroppa työnsi adrenaliinia verenkiertoon minkä kerkesi ja mietin jäädäkö siihen taistelemaan lepakkoarmeijaa vastaan (niitä oli kuulemma vain ehkä kaksi, kuulin jälkeenpäin. Mutta serkkupa ei nähnyt samaa kuin minä, joten en nyt menisi sanomaan)

vai otanko jalat alleni!?

Viidennen lepakon taisteluhyökkäys-syöksy oli liikaa.

En voi kuolla tänään!

Minulla on kolme lasta!


Ketterällä kyykkyjuoksu-spurtilla pinkaisin vaunujen työntöaisaan kiinni ja huusin serkulle: "Nyt mennään! Mä pelastaudun mun vauvan kanssa!!!" Ja lähdin kaikin voimin työntämään vaunuja ja vauvaani kohti turvaa.

Viiden metrin matka serkun turvallisille kotitalon rappusille tuntui ikuisuudelta lepakkoarmeijan vaaniessa yötaivaalla, valmiina järsimään rabiesta minuun ja pieneen, viattomaan poikavauvaani.

Mutta lopulta pääsimme, kuin pääsimmekin turvaan!

Me selvisimme! Olimme ELOSSA!


Käännyin katsomaan taakse jäänyttä serkkuani, miten hänen kävi (kaikkia kun ei voi pelastaa.) Oli niin hiljaistakin.

No serkku oli ihan kunnossa.

Nauroi sellaista hysteeristä äänetöntä naurua. Tiedätte sellaista, kun happi ei kulje sisään, eikä ulos, vatsalihakset kramppaavat ja on hilkulla, ettei se mene yli ja muutu aidoksi itkuksi. Sellaista naurua.

Kun naurusta viimein kuului jotain ääntä, niin "paskainen" kuvaisi sitä varmasti parhaiten.'


Mutta sanovat, mitä sanovat, niin itse koen olevani aggressiivisten lepakkojen väkivaltaisesta hyökkäyksestä Selviytyjä.

(En kaipaa mitaleja, mutta jos joku tahtoo sellaisen antaa, niin en kieltäydy.)

Traumat ja painajaiset jäi, mutta pärjäilen.


Hyvää Vappua kaikille! :)

108 views

JOIN MY MAILING LIST

© 2023 by Lovely Little Things. Proudly created with Wix.com

  • Instagram
  • YouTube
  • Facebook
  • Pinterest
  • Black Facebook Icon
  • Black Instagram Icon