• Jane

Yliajattelijan tuska


Katsottiin Petun kanssa After life-sarjaa. Sarjassa mies menettää vaimonsa syövälle ja yrittää saada jonkinlaista otetta elämästä vaimon poismenon jälkeen. (Suosittelen, se on hyvä sarja.) Jakso oli erityisen surullinen ja vollotinkin sen puolituntisen aikana enemmän kuin normaaliyksilö. Osaksi johtui jaksosta ja osaksi siitä, että jakso antoi minulle hyviä ideoita aiheista, jotka TULEVAT OLEMAAN surullisia elämäni aikana.

Hmmm, mietitäänpäs!


Lähdettiin luonnollisesti liikkeelle ajatuksesta, että mieheni kuolee ennen minua.

Pohdin, että luultavasti joku sairauskohtaus vie mieheni. Se tuntuu istuvan, eikö?

Eli mieheni tulee kuolemaan traagisesti syliini varmaankin siinä 70-vuotiaana. (Tämäkin varmaan yläkanttiin.)

Siinä kyyneleiden poltellessa silmissä, hakiessani tunnetta, miltä tuntuu elää ainakin KOLMEKYMMENTÄ vuotta (itse elän satavuotiaaksi) ilman rakasta miestäni tajusin, että minunhan tulee varmasti kova ikävä tätä KOKO PERHETTÄ!

Voi ei.

Herranjestas mä tulen olemaan yksinäinen!

Ja sitten mentiin.


Näin itseni sieluni silmin, kiikkustuolissa ristikkoikkunan edessä istumassa. YPÖYKSIN. Siinä ryttyinen minä istun kaihoisasti ikkunasta ulos katsellen pikkulintujen nokkimista ja räpistelyä syöttöpaikalla (jonka vanhin poikani on käynyt asentamassa ikkunani eteen, jotta minulla olisi jotain sisältöä elämässäni) ja ikävöin entistä elämääni, joka oli täynnä naurua ja rakkautta.

Ei kuulu enää lasten ääniä: Ei naurua, ei vitsejä, ei haistatteluja veljelle, ei tappelujen aikaista sotaisaa huutoa, tai nuorimman korvia särkevää kiljuntaa, eikä kukaan huuda enää ikinä: "Äitiii?"

WÄÄÄÄÄÄ!!!! Voi miten onnettomalta näytin!!


Ja siihen loppui mieheni empatiakyky

Oman kuolemansa kohdalla jaksoi vielä halata ja sanoa minun olevan suloinen, mutta kas!

Yksinäinen ja surkea mummo-Jane ei herättänyt minkäänlaisia muita tunteita, kuin mitä nyt miehen pitkä huokaus paljasti. Jahast!


Jossain siellä äärettömän yksinäisyydentunteen ja surun keskellä ymmärsin, että nyt täytyy alkaa jarrutella, ennen kuin lähtee totaalisesti laukalle. Sain vaivoin kiskottua itseni takaisin nykyhetkeen ja jatkoin pinnallisemmalla kyynelehtimisellä ihan vain sen sarjan vuoksi, jättäen synkimpien ajatusten ajattelun siihen, kun seuraavan kerran kärsin insomniasta...

Ja olen aamukolmelta kodissamme hereillä...

Yksin.

Niin kuin mielikuvitus-Jane-mummo... Sniisk.


Mites, harrasteleeko muut yliajattelua? :)

JOIN MY MAILING LIST

© 2023 by Lovely Little Things. Proudly created with Wix.com

  • Instagram
  • YouTube
  • Facebook
  • Pinterest
  • Black Facebook Icon
  • Black Instagram Icon